Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Viime kerralla kiittelin lumetonta alkutalvea. Nyt on lumi maassa ja pakkanen paukkuu. Haasteita pitää olla, niinhän sitä sanotaan. Liikkumiseen ja esteettömyyteen liittyvät haasteet eivät toki aiheudu pelkästä ilmastosta. Vaikka Suomi tunnetaankin sivistysmaana, ei esteettömyys ole mikään itsestäänselvä asia. Nykyään, jos olen menossa johonkin tuntemattomaan paikkaan, täytyy aina muistaa etukäteen varmistaa, miten sinne pääsee. Ja siis pääseekö sinne. Muutama ravintolan keittiö on jo tullut läpikäytyä ja lisää takaovia varmasti odottaa tuolla jossain! Ja semmoisenkin asian olen oppinut, että jos osoite sijaitsee kävelykadun varrella, ei sinne noin vain pääse. Heh! Just, pitäisihän se jo ymmärtää sanasta k-ä-v-e--l-y-katu, että sinne ei liikuntavammaisilla ole menemistä. Ja miten niin? kysyy lukija. Asioin tässä taannoin vakuutusyhtiössä. Osoite on paikallisen kävelykadun varressa. Taksi vei minut perille ilman vaikeuksia. Vaikeudet alkoivat vasta, kun yritin soittaa taksin hakemaan. Taksikeskuksesta tuli tyly ei. Ei saa ajaa kävelykadulle. Piste. Avukseni koitui taas kuuluisa ovi, takaovi. Pihan puoleisella ovella on eri osoite ja siihen pirssi kurvasi ilman vaikeuksia. 

Tässähän päästiin jo melkein lempiaiheeseeni eli invapysäköintiin. Siitä sitten toisella kertaa. Olenhan luvannut kirjoitella nimenomaan lääkitykseni vaiheista. Gilenyaa on nyt popsittu parin kuukauden ajan. Verikokeet näyttivät kaiken olevan kunnossa. Jatkan siis lääkkeen kanssa hyvillä mielin. Seuraava kontrolli on tammikuussa ja tammikuun lopulla on myös silmälääkärin kontrollikäynti. Silmiäkin pitää tämän lääkkeen kanssa tarkkailla. Ikänäkö kyllä alkaa vaivata ja optikolle on asiaa, mutta se liittyy epäilemättä keski-iän vaivoihin, ei lääkkeen sivuvaikutuksiin.