Marraskuu, haittaakse?

Marraskuu on vierähtänyt jo yli puolenvälin! Tässähän tulee ihan voittajafiilikset, vaikka tuo sana "vierähtää" ei varsinaisesti kuvaa tunnelmia. Aloitan alusta: Marraskuu on laahustanut yli puolenvälin. Raahaudun kohti joululomaa. Matka on pitkä. Hyvä uutinen on se, että pahista ei ole ainakaan vielä näkynyt. Verikoe otettiin tiistaina ja ensi viikolla neurologi soittaa kokeen tuloksista. So far so good.

Toinen kuukausi Gilenyan kanssa on tuntunut melko hyvältä. Painoni on hieman laskenut ja hiukset näyttävät elottomilta. Irtohiuksia löytyy milloin mistäkin, esim. lautaselta. Omalla kohdallani painon lasku ei ole mitenkään toivottavaa. Jospa tuleva juhlakausi kohentaisi tilannetta! Pääasia on tietysti se, että olen onnistunut välttämään flunssat ja kaikki muutkin pöpöt. 

Bakteereja ja viruksia on kyllä tarjolla kaikkialla. Töissä olen ainakin muistanut ahkerasti käyttää käsidesiä. Liekö siitä mitään todellista apua jos ei haittaakaan. Lapset tuovat oman lastinsa pöpöistä, toinen koulusta ja toinen päiväkodista. Käsipesut mennen tullen voivat helpottaa tilannetta. Onneksi lapset ovat olleet terveitä. Vähän kyllä hermostuin, kun päiväkodin täti epäili kuopuksen poskeen ilmestyneitä punaisia näppyjä parvorokoksi. Googletin oitis ja totesin, että sillepä ei sitten mitään mahda. Saattaa olla, että itsekin olen rokon jo oireettomana sairastanut, ja siten ei tartuntaa enää voisi tulla. Itämisaika on jopa pari kolme viikkoa eli eipä auta muu kuin odotella. Lapsi ei ainakaan oireillut muutamaa näppyä enempää. Saattoivat olla jotain ihan muuta kuin rokkoa.

Marraskuun pimeyttä lisää tietysti lumeton maa. Kun vaihtoehtona on jää ja lumi, niin en oikeastaan voi valittaa. Kyynärsauvojen kanssa hangessa laahustaminen ei ole mitenkään mieltä ylentävää puuhaa. Keppien kanssa taapertaminen on muutenkin turhauttavaa. Kädessä ei saa kannettua mitään ja meno on ärsyttävän hidasta. Tästä syystä olen todennut pyörätuolin toimivaksi vaihtoehdoksi. Eihän silläkään hangessa pitkälle pötkitä, mutta isoissa kaupoissa tai vaikkapa konserteissa se on todellakin iso apu! Ei mene kaikki voimat paikasta toiseen siirtymiseen ja kädetkin jäävät vapaiksi. Oma asenne pitää vain olla kohdallaan, jotta jaksaa sen tuijotuksen ja ihmisten oudon käytöksen. Kun liikun kepeillä, niin ihmiset puhuvat minulle. Tuolissa olen kuin sivustakatsoja. Ihmiset puhuvat silloin vaikkapa miehelleni. Mutta asenne ratkaisee! Haittaakse?


Ja viikon valopilkku oli Bo Kaspers Orkesterin konsertti Finlandiatalossa!