No News Is Good News

Tämän blogin aihepiiriin tämä otsikko sopii nyt todella hyvin. Tilanne on hallinnassa, kun ei ole mitään uutta kerrottavaa. Ei uutta pahenemisvaihetta, ei sivuoireita lääkityksestä, ei edes pientä flunssaa, puhumattakaan vaikka kuopuksen sairastamasta streptokokki-infektiosta. Parasta on se, että talven selkä on jo taittunut, ja aletaan kallistua kohti kevättä. Jäätä, lumikasoja ja tuiskua on epäilemättä tiedossa vielä pitkään, mutta pääasia on, että suunta on oikea!

Joulukiireet ovat onneksi ohitse. Selvisin taas melko pienellä hosumisella. Jouluostoksilla verkkokaupat ovat omia suosikkejani. Luultavasti käyttäisin niitä, vaikka tilanne olisi toinen, ja jaksaisin liikkua ihmisvilinässä ja kierrellä ostoskeskuksissa tai jättimäisissä marketeissa. Todennäköisesti välttelisin niitä joka tapauksessa. Ja tämä kommentti ei ole tyyliä "happamia, sanoi...". Hössötyksen minimointia on myös se, että yhdistämme voimamme perhepiirissä ja kokoamme joulupöydän antimet yhdessä. Kukaan meistä ei onneksi ole sen sortin martta, että haluaisi nimenomaan tehdä kaiken alusta loppuun itse. 

Hyvällä mielellä ja hyvissä voimissa jatkan vielä lomailua reilun viikon verran. Uuden vuoden lupauksia en tälläkään kertaa tee. Epävarmuus on MS-taudin kanssa eläessä pysyvä olotila. Vuosi on siinä epävarmuudessa pitkä ajanjakso. Mitä vain voi tapahtua. Haluaisin luottaa Gilenyaan nyt sen verran, että sairauden osalta tapahtumia ei esiintyisi ja, että mahdolliset pahenemiset olisivat lieviä. 

Mikäli tammikuun verikokeissa ei ilmene mitään epäselvyyksiä, on edessä taas 700 euron pulittaminen apteekkiin. Tämä Kelan omavastuukatto lääkeostoksille on aivan mainio juttu, kun ajattelee, että se kattaa koko kalenterivuoden. Omalla kohdallani tämä nyt kieltämättä kirpaisee, kun vasta syksyllä maksoin omavastuun. Vuosi vaihtuu, ja seuraavalla kerralla lääkettä hakiessa joudun taas kaivamaan kuvetta tuon verran. 

Hyvää Uutta Vuotta kaikille lukijoilleni. On mukava seurata, kuinka blogin kävijäluvut ovat pikkuhiljaa kasvaneet. Tästä on hyvä jatkaa!

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Viime kerralla kiittelin lumetonta alkutalvea. Nyt on lumi maassa ja pakkanen paukkuu. Haasteita pitää olla, niinhän sitä sanotaan. Liikkumiseen ja esteettömyyteen liittyvät haasteet eivät toki aiheudu pelkästä ilmastosta. Vaikka Suomi tunnetaankin sivistysmaana, ei esteettömyys ole mikään itsestäänselvä asia. Nykyään, jos olen menossa johonkin tuntemattomaan paikkaan, täytyy aina muistaa etukäteen varmistaa, miten sinne pääsee. Ja siis pääseekö sinne. Muutama ravintolan keittiö on jo tullut läpikäytyä ja lisää takaovia varmasti odottaa tuolla jossain! Ja semmoisenkin asian olen oppinut, että jos osoite sijaitsee kävelykadun varrella, ei sinne noin vain pääse. Heh! Just, pitäisihän se jo ymmärtää sanasta k-ä-v-e--l-y-katu, että sinne ei liikuntavammaisilla ole menemistä. Ja miten niin? kysyy lukija. Asioin tässä taannoin vakuutusyhtiössä. Osoite on paikallisen kävelykadun varressa. Taksi vei minut perille ilman vaikeuksia. Vaikeudet alkoivat vasta, kun yritin soittaa taksin hakemaan. Taksikeskuksesta tuli tyly ei. Ei saa ajaa kävelykadulle. Piste. Avukseni koitui taas kuuluisa ovi, takaovi. Pihan puoleisella ovella on eri osoite ja siihen pirssi kurvasi ilman vaikeuksia. 

Tässähän päästiin jo melkein lempiaiheeseeni eli invapysäköintiin. Siitä sitten toisella kertaa. Olenhan luvannut kirjoitella nimenomaan lääkitykseni vaiheista. Gilenyaa on nyt popsittu parin kuukauden ajan. Verikokeet näyttivät kaiken olevan kunnossa. Jatkan siis lääkkeen kanssa hyvillä mielin. Seuraava kontrolli on tammikuussa ja tammikuun lopulla on myös silmälääkärin kontrollikäynti. Silmiäkin pitää tämän lääkkeen kanssa tarkkailla. Ikänäkö kyllä alkaa vaivata ja optikolle on asiaa, mutta se liittyy epäilemättä keski-iän vaivoihin, ei lääkkeen sivuvaikutuksiin.